21. heinäkuuta 2013

The Last Month Of Summer

Ei taas oo tullu kirjoteltua yhtään mitään, joten voisin nyt kertoa mun viimesistä viikoista Houstonissa.

Kesäkuu meni tajuttoman nopeesti. Tuntuu etten ehtinyt tekemään oikeastaan mitään. Stressasin lähtöä koko ajan ja se aiheutti vaikeuksia nukkua, ja koko ajan tuntui, että on pakko tehdä jotain jotten hukkaa mun viimesiä päiviä vaihdossa. Kävin muutamissa valmistujaisjuhlissa ja sain myös uusia kavereita. Näin kaikkia kavereita vielä äkkiä, kun oli mahdollisuus, ja loppupeleistä tuntui etten edes ehtinyt tekemään kaikkea mitä oisin halunnut, koska aika yksinkertaisesti loppui kesken. Esimerkiksi NASA:ssa ois voinut käydä kun nyt kuitenkin Houstonissa oli, mutta ei sille ollut aikaa viimeisellä viikolla, joten se jäi sitten tekemättä. Shoppailemaan menin vielä pari kertaa, koska piti hyödyntää Amerikan halvemmat hinnat ja tajusin etten ollut ostanut paljon ja matkalaukuissa oli vielä tilaa uusille vaatteille.

Viimeisellä viikolla näin kavereita, kävin baseball pelissä, tanssin ja kävin museossa hostmummon kanssa. Museossa oli tosi hauskaa, Houstonin museot on tosi isoja ja näkemistä riittää moneksi tunniksi. Suosittelen kaikille, vaikkei olisi erityisen kiinnostunut museoista. Baseball oli älyttömän tylsää. Peli kesti monta tuntia eikä siinä tapahtunut yhtään mitään. Yritin ostaa kahviakin etten nukahtaisi kesken pelin, mutta vain yksi paikka myi kahvia ja sieltäkin sain todella pahaa mustaa kahvia, joka oli jääkylmää. En pystynyt edes juomaan sitä. Lähdettiin kotiin kesken pelin eikä tosiaan tarvii mennä uudestaan. Pakko se oli kokea, mutta yksi kerta riittää mulle mainiosti. Tanssi vei aika paljon aikaa, koska mulla oli viimeiset treenit ja pukuharjoitukset ennen näytöstä ja sitten vielä lauantaina itse näytökset. Näytökset meni ihan kivasti, vaikka lava oli liian pieni ja lattia tosi liukas. Hengissä selvittiin ja tulipahan koettua houstonilainen tanssikoulunäytös.
Baseballia katsomassa

Sunnuntaina pidin läksiäiset mun kavereille, ja lopulta siellä oli vaan minä ja jätkiä. Syötiin, uitiin, hengailtiin ja käytiin kävelemässä ympäri naapurustoa. Mutta oli hauska ilta, enkä osannut olla kovin surullinen, koska ei tuntunut yhtään siltä että olisin lähdössä seuraavana päivänä. Sain yhdeltä kaverilta tosi nätin hevosenkenkäkaulakorun. Alunperin se oli ostanut mulle samanlaisen kaulakorun minkä olin saanut mun hostvanhemmilta, mutta kun se näki sen mun kaulassa, se soitti isälleen ja ne kävi vaihtamassa sen korun ihan ilman, että mä edes huomasin! Se oli tosi suloista. Mun piti tosiaan myös sanoa hyvästit hostdadille tona iltapäivänä. Mom ja dad antoivat mulle kaulakorun, joka on Texasin muotoinen ja siinä on sydän keskellä ja sanoivat, että mun pitää muistaa että todella moni ihminen Texasissa rakastaa mua. Ei edelleenkään tuntunut, etten näkisi hostdadia enää ennen lähtöä, joten en osannut olla kovin surullinen, mutta tuli silti itkettyä vähän.

Maanantai oli mun viimeinen päivä, ja se oli tosi rankka. En missään vaiheessa kunnolla sisäistänyt, että lähtö on oikeasti edessä nyt, mutta itkin silti moneen otteeseen. Heti aamulla piti hyvästellä hostsisko ja siitä se itkeminen sitten alkoikin. Sen jälkeen menin aamupalalle Denny'siin parin kaverin kanssa, ja hyvästellessä itkin taas. Olin tosi yllättynyt kun mun kaveritkin itki, koska ne on kuitenkin jätkiä eivätkä kovin usein itke, varsinkaan julkisesti.

Pakkaamisen aloittamista lykkäsin koko ajan vaan myöhemmälle, osittain koska en halunnut hyväksyä, että lähtö koittaa ihan kohta. Lopulta alotin pakkaamaan viimeisenä päivänä noin neljä tuntia ennen kun piti lähteä. Mutta ei sitä aiemmin oisi edes tarvinnut aloittaa, melkein tuli "en ehdi pakkaamaan kaikkea" -paniikki, mutta hyvin ne kamat lopulta laukkuihin meni. Sain ottaa ilmaseksi yhen ison matkalaukun ja yhen lentolaukun ja käsilaukun, mutta totesin etten ala tunkemaan kaikkea yhteen matkalaukkuun, joten hommattiin mulle viidellä eurolla toinen matkalaukku. Siitä jouduin maksamaan melkein 80 euroa, mutta ois niitten tavaroiden lähettäminen tullut kalliimmaksi. Ei ollut mitään ongelmaa saada kaikkea mahtumaan kahteen laukkuun, tilaakin jäi varmaan yli 5kg. Vaikeinta oli saada homecoming mumit laukkuun ilman että ne rypistyy ihan kauheesti, mutta hyvin hostmom nekin sinne sai survottua.

Kun olin saanut kaiken pakattua, menin vielä syömään froyota mun parhaan kaverin kanssa, ja hyvästeleminen kesti ikuisuuden. Itkettiin molemmat ja oli todella vaikeeta sanoa hyvästi. Lopulta se sitten lähti, ja vieläkin alkaa itkettää kun ajattelen sitä hetkeä. Sitten mentiin hostmomin ja meidän luona asuvan perhetutun, Alexin, kanssa syömään illallista hostisovanhempien luo. Ruoka oli tosi hyvää ja hostmummo oli ostanut mulle Texaspaidan ja -shortsit läksiäislahjaksi. Sitten oli taas aika sanoa hyvästit ja itkeä jo viidennen kerran sinä päivänä. Sieltä käytiin heittämässä Alex kotiin, sanoin heipat ja alkoi automatka kohti hotellia hostmomin kanssa. Autossa ei juurikaan puhuttu, yritin olla itkemättä mutta en onnistunut siinäkään. Kännykänkin jouduin jo antamaan takaisin. Päästiin hotellille ja kävi melko ikävästi kun hostmom nosti mun toisen matkalaukun takakontista. Se osui maahan aika kovalla voimalla ja siitä irtosi pyörät kokonaan. Jouduin kantamaan 25 kilon matkalaukkua kahvasta, mutta yllättävän helposti se kävi, koska meillä ei ollut kovin paljon reissaamista enää edessä. Hotellilla seisoessa ei tuntunut yhtään siltä, että tässä tää nyt oli. Tuntui että jäisin hotellille pariksi päiväksi ja sitten palaisin takaisin Houstonin kotiin. Mutta näin ei asiat olleet, vaan oli aika sanoa heipat hostmomille. Se kävi aika äkkiä: halattiin, itkettiin, annoin momille sinä päivänä kirjoittamani kirjeen ja se ajoi pois. Sen jälkeen oli aika tyhjä olo. Tässä se vaihtovuosi sitten oikeasti oli. Enää ei voi mennä takaisin kotiin.

Muilla vaihtareilla oli aika samanlainen fiilis, ei tuntunut siltä että seuraavana päivänä lennetään takaisin kotimaahan. Istuttiin vaan siellä hotellilla ja juteltiin, ja puolenyön aikaan mentiin omiin huoneisiin. En nukkunut juurikaan. Herätys oli neljältä, koska piti käydä suihkussa aamulla ja kaikkien piti olla valmiina lähtöön viideltä. Se oli tosi tyhmää, koska munkin bussi lähti vasta yhdeltätoista, mutta jokaisen piti siirtää kamat ja mennä eri rakennukseen odottamaan busseja jo viideltä. Saatiin aamupalaa: muroja ja muffinsseja, ja sitten vaan odoteltiin muitten vaihtareitten kanssa busseja. Lounaaksi oli leipiä ja sipsejä, ja sitten oli vihdoinkin mun bussin vuoro lähteä.
Bussien odottelu oli tylsää, joten tehtiin espanjalaisten kanssa korttitalo.

Ajettiin kentälle ja turvatarkastuksen jälkeen me kuusi suomalaista, yks etelä-arfikkalainen ja yks tsekkiläinen vaihtari odoteltiin pari tuntia koneen lähtöä Amsterdamiin. Käytiin vielä viimeisen kerran Starbucksissa, kun siihen oli mahdollisuus. Portilla odotellessa sain tosi ihanan mutta samalla kauheen surullisen viestin: mun kaverit oli siellä kentällä kukkien kanssa, koska ne halusivat sanoa mulle vielä viimeisen kerran hyvästit. Enhän mä tietenkään enää sieltä portilta pystynyt lähtemään takaisinpäin, joten mun oli pakko sanoa, että en voi tulla tapaamaan niitä. Se oli ihan hirvee tunne, tietää että mun kaverit on siellä kukkien kanssa, samassa paikassa kun mäkin, mutta ei vaan oo mahdollista mennä niitten luo. Noustiin vihdoin koneeseen ja kun se nousi, en pystynyt olemaan itkemättä. Lento meni kuitenkin suhteellisen nopeesti, ja Amsterdamissa parin tunnin odottelun jälkeen lähti lento Helsinki-Vantaalle. Saavuin Suomeen keskiviikkona 26.6. noin klo 13, ja siihen päättyi mun vaihtovuosi Houstonissa.

Näin kului mun viimeinen kuukausi vaihdossa, mun viimeinen kuukausi oikeeta kesäsäätä. Kerron erillisessä postauksessa Suomi-fiiliksistä: millasta oli nähä tutut, miltä nyt tuntuu, miten on elämä jatkunut vaihtovuoden jälkeen jne. Mutta täytyy sanoa, että vaihtovuosi on elämän paras vuosi. Se antaa niin paljon. Siellä oppii niin paljon. Itsestään ja elämästä yleisesti. Siellä kasvaa, mun tapauksessa pelkästään henkisesti (-4kg Jenkeissä!) mutta usein myös fyysisesti. Vaikka kaikki asiat vaikuttaisivat sen jälkeen samalta, mikään ei oo enää samalla tavalla. Vahtovuosi on jotain, minkä muistat lopun elämääsi. Se kulkee mukana ihan sama minne menet. Sitä ei voi pyyhkiä pois ja se vaikuttaa aina kaikkeen mitä teet. Vaihtovuosi ei ollut samanlainen kuin odotin. Se ei ollut parempi, se ei ollut huonompi, se oli vaan erilainen. Mutta se oli mahtava, en vaihtaisi sekuntiakaan. Upea koti, upea kaupunki, upeat ystävät ja mikä kaikkein upeinta, PARAS perhe. En olisi voinut toivoa hienompia ihmisiä ympärilleni, mulla kävi niin uskomaton tuuri että en voi olla kun kiitollinen. Houston tulee aina olemaan mun toinen koti, ja lähteminen oli vaikein asia jonka olen elämässäni tehnyt. Mutta se oli pakko tehdä ja mä tiedän että ne ei ollu hyvästit. Menen vielä takaisin ja mulla on aina perhe, koti ja ystäviä siellä. Houston on osa mua, aina ja ikuisesti.
Viimeiset perhekuvat sunnuntaina, mutta hostveli Austin puuttuu. Hostdad Carsten, minä, hostmom Sheri, hostsisko Marieke ja perhetuttu Alex.
Minä ja hostmom

Minä ja hostdad

Vanhempien kanssa

Meillä asui pari päivää perulainen Faby, joka tuli tänne kirkon kautta tekemään töitä kesäksi. Hostdad, Faby, hostmom, Marieke, minä.
Jokaiselle, jolla on edes pieni halu tai kiinnostus lähteä vaihtoon, TEE SE! 

~Sara

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti